keskiviikko 15. elokuuta 2012

K niin kuin kroonisesti kipeät

Naisilla vaikuttaisi olevan valtava hoivavietti, jonka voimalla he uskovat parantavansa kenet tahansa. Olen todistanut tätä ilmiötä itse lähipiirissä, mutta myös keskustelupalstoilta löysin uskonvahvistusta asialle. Olen saattanut hetken aikaa uskoa parantavaan voimaani itsekin, mutta olen onneksi päässyt yli sellaisista kaikkivoipaisuuskuvitelmista.

Ensimmäinen tapaus kertoo, että hänen miehensä on välinpitämätön ja suuttuu helposti aivan mitättömistä asioista. Kuitenkin kännissä mies on niin ihana, kun puhuu naimisiinmenosta ja lapsien hankkimisestakin. Nyt hän sitten miettii, että miten saisi miehensä yrittämään enemmän. Näyttäisi siltä, että juottamalla tälle lisää vaikkapa olutta. Jos kerran mies on kännissä kiva, niin kannattaa pitää huoli siitä, että tämä on sitä koko ajan. Varsinkin silloin, kun vielä syntymättömät lapset ovat pieniä, niin ei jää sitten lapsille ikävää kuvaa aina vihaisesta isästä.

Tälle käytökselle nainen oli löytänyt selityksen miehen lapsuudesta, jossa miehen äiti on ollut ja on edelleen kova paapomaan perheen miehiä ja isä taas on helposti ärtyvää ja kovin ankaraa sorttia. Eihän aikuiselta mieheltä voi odottaa, että käyttäytyisi kuten aikuinen, jos lapsena on ollut vaikeaa. Ei tietenkään voi.

Toinen huokailee sitä, että hänen miehensä syyttää häntä pettämisestä koko ajan ja vaatii tunnustusta jostain mitä hän ei ole tehnyt. Ellei tunnustusta tule, mies jättää hänet. Ehkä hänkin pääsisi helpoimmalla, kun joka kerta vain tunnustaisi pettävänsä. Jos on esimerkiksi ollut yksin kotona koko päivän, niin ainahan voi sanoa ottaneensa postinjakajan kanssa pikaiset. Tosin kokemuksesta tiedän, että vaikka tunnustuksen muotoilisi miten sarkastiseksi, se ei saa toista havahtumaan todellisuuteen. Mutta ainakin sillä saa sen jankutuksen loppumaan ennen seuraavaa kertaa. Jättäähän se tietenkin myös tässä tapauksessa, mutta aivan yhtä tosissaan kuin jos ei tunnusta.

Tämä mies oli saanut naiseltaan diagnoosin epäluuloinen persoonallisuushäiriö. Saattaa olla, että diagnoosi on jopa oikea ja tästä syystä myös tätä miestä tulee ymmärtää. Mitä siitä jos jonkun ajan kuluttua nainen huomaa katkoneensa välit jopa vanhempiinsa, koska saattaahan olla, että kaikki paha tapahtuu vanhempien siunauksella. Olisihan se nyt loogistakin, kun samat vanhemmat ovat jo kasvattaneet lapsestaan epäluotettavuuden perikuvan.

Mietintämyssyyn joutui se, että hakevatko naiset diagnosoimalla miehensä hyviä selityksiä ystävilleen, miksi eivät jätä miestään? Vai onko ajatuksena se, että kun diagnoosi löytyy, niin sairaus voidaan parantaa? Yllä olevat esimerkit vain taitavat olla varsin kroonista lajia eikä edes kuolemaan johtavia - paitsi ehkä kumppanin kuolemaan. 

Sitä paitsi yleisesti tuntuu olevan vallalla sellainen käsitys, että sairasta ihmistä ei saisi jättää. Nopeasti ajateltuna se tuntuu itsestäkin moraalisesti varsin pitävältä väitteeltä. Mutta kuinka pitkälle pitää sietää sitä, että tulee sairauden varjolla kohdelluksi itse ala-arvoisen huonosti? Viekö sairaus mennessään myös velvollisuuden toimia itse oikeudenmukaisesti, kunnioittavasti ja moraalisesti?

Mun mielestä kumppanin sairaus on sittenkin aika huono tekosyy jatkaa suhdetta, jossa itse on koko ajan kärsijän roolissa. Se oksennusämpäri, johon kaikki paha olo syljetään. Mitä mieltä sinä olet? Mihin se raja pitäisi vetää?


10 kommenttia:

  1. No voi.... helppoa on täältä huudella :) Esimerkkitapausten miehet ihan hulluja, mutta jos omalle kohdalle sattuisi, niin... No, monta on kyllä heivattu yli laidan, koska ainakaan minulla ei ole sitä hoivaviettiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Täältä on turvallisen helppoa huudella. Tietenkin me tehtäisiin aivan toisin ja juostaisiin niin kovaa kuin pystyttäisiin. ;D

      Mutta jos se "hulluus" tulee esille vasta myöhemmin, niin en vieläkään ole löytänyt vastausta siihen, että miten paljon toiselta pitää sietää, koska hän on sairas?

      Tiedän tapauksen, joka potee huonoa omaatuntoa siitä, että jätti lastensa isän tämän päätettyä tykätä vähän kaikista muistakin naisista. Niin ja viinasta. Kun mies sitten jäi humalassa (avio)eron jälkeen auton alle ja vammautui pysyvästi, hän pohtii vielä tänäkin päivänä, että onko hän liian julma ja tyly, kun ei vieläkään ole taipuvainen ottamaan miestään takaisin. Onneksi muistaa välillä vertailla onnettomuuspäivän ajankohtaa avioeropäätöksen ajankohtaan, jotta ei oikeasti syyllistä itseään ihan turhaan. Joten en oikein ymmärrä sitäkään, että mistä syyllisyys miehen auton alle jäämisestä kumpuaa?

      Tiedän myös ihmisiä, jotka ovat jo tehneet päätöksen erosta, mutta toisen saatua oikeasti diagnoosin jostakin sairaudesta, ei sitten voidakaan erota. Sairastuminen ikään kuin tuntuu pyyhkivän pois kaiken sen huonon kohtelun, jota on saanut osakseen ja saa vastakin. Jos se huono kohtelu ei näy ulospäin muille, niin silloinhan lähtijästä tulee maailman julmin pahis.

      Niin, musta tosiaan tuntuu hullulta uhrata oma elämänsä sen vuoksi, että toinen sattui sairastumaan/loukkaantumaan juuri kriittisellä hetkellä.

      Sairauden ei pitäisi olla syy jäädä huonoon suhteeseen, mutta ei myöskään syy lähteä hyvästä suhteesta.

      Poista
  2. Hoivavietti ei ole mikään peruste jatkaa parisuhdetta. Tai sääli. Minusta naisen tulisi rakastaa sen verran myös itseään, että tajuaa lähteä tuollaisesta suhteesta pois.

    Minun mielestä raja pitää vetää siihen, että parisuhdetta ei käytännössä ole, jos ainoastaan toinen osapuoli ammentaa itsestään kaiken ja toinen ottaa vastaan. Kyse on lähinnä hyväksikäytöstä. Puhun kokemuksesta tässä asiassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että nämä naiset ovat niitä kiltteydestä kipeitä, mikä valitettavasti johtaa omaan pahaan oloon. Mulla on itse asiassa ollut lukulistalla jo vaikka kuinka pitkään Anna-Liisa Valtavaaran teos "Kiltteydestä kipeät", mutten vaan ole vieläkään saanut aikaiseksi hankkia sitä edes kosketusetäisyydelle. (http://www.kirjapaja.fi/tuotteet/377-kiltteydesta-kipeat)

      Olen samoilla linjoilla rajan sijainnista kanssasi. Mietin vain, miksi sen vetäminen on joskus niin suuren työn takana?

      Poista
    2. Olen lukenut tuon kirjan, suosittelen! Teoria ja käytäntö taitaa tässäkin asiassa olla niin valitettavan kaukana toisistaan. Mut ihmisistä kun on kysymys, niin se on ymmärrettävää.

      Poista
    3. Ehkä mun pitää ryhtyä sanoista tekoihin ton kirjan suhteen. Vielä olisi kaksi viikkoa tehokasta lukuaikaa jäljellä ennen kuin aletaan opiskelemaan taas kaiken maailman viisaita datoja. ;D

      Joskus meillä ihmisillä tosiaan on liian voimakas omatunto, vaikka järki kuinka sanoisi, ettei tilanne ole millään muotoa terve. Tai siis, kun itse ajattelen, että parisuhteen kuuluu antaa enemmän kuin ottaa, niin sellainen energiasyöppö ei ole hyväksi terveydelle.

      Poista
  3. Tunnustan. Löytyy hoivavietti. On helpompi nähdä metsä puilta, kun ei itse ole metsän keskellä. Esimerkkiesi naisten elämä ei tunnu erityisemmin houkuttelevilta.

    Kun ei ole itsesuojeluvaistoa tarpeeksi, rajan vetäminen on kovin vaikeaa. Onneksi itsesuojeluvaistokin kasvaa iän ja kokemuksen karttuessa. Niin ja varmaan hellyydenkipeys, kun ei tiedä paremmasta, ei osaa sellaista toivoakaan itselleen.

    Onneksi on myös niitä omanarvontuntoisia ihmisiä, jotka eivät jää, kun kynnysmaton paikkaa etsitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On muuten aivan totta, että sieltä metsän keskeltä on kovin vaikea nähdä. Tietää, että jotain pitäisi tehdä, muttei sitten kuitenkaan näe kaikkia tekemisen vaihtoehtoja.

      Rajan vetämisen vaikeus voi hyvinkin olla itsesuojeluvaiston puuttumista. Toisaalta ehkä itsetuntemuksen ja -arvostuksen puutetta. Toiset ihmisethän kohtelee toisia täsmälleen, kuten heidän antaa kohdella. Ellei itse arvosta itseään, niin kuinka voi odottaa toisenkaan niin tekevän?

      Harmittaa silti noiden esimerkkinaisten tilanne. Toivottavasti kumpikin löytää voimaa kävellä ulos tilanteesta.

      Poista
  4. Kyllä itsestään pitää pitää huoli ensisijaisesti, ja omasta hyvästä olostaan parisuhteessa tai ilman. Itse on kuitenkin AINOA ihminen jonka kanssa joutuu takuuvarmasti viettämään loppuikänsä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on kyllä äärettömän hyvä pointti, ettei itsestään pääse eroon koko elinaikanaan. On järkevintä miettiä vain hyvää oloaan.

      Eniten tässä huolettaa se, että monella menee joskus liiankin kauan ymmärtää se. Tai sitten he ihan oikeasti uskovat rakkautensa parantavaan voimaan. Jos se nyt edes on rakkautta...

      Poista

Jotain sanottavaa asiasta tai asian vierestä? Sano se nyt tai myöhemmin, mutta älä vaikene iäksi.

Kaikki kommentit päätyvät ensin sähköpostiini hyväksyttäviksi. Valtaosa kommenteista myös hyväksytään, koska tykkään kommentaattoreistani - sekä vakituisemmista että satunnaisista. :)

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...