perjantai 30. marraskuuta 2012

S niin kuin se on ite, joka haukkuu

Menin sitten chicanen provoon, mutta ei voi mitään.
Suomalainen mies on mielestäni maailman rumin niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Aika harva mies nykyään osaa käyttäytyä herrasmiesmäisesti ja kohdella naista naisena ja kunnioittavasti. Suomalainen mies on myös tosiaan todella ruma ja junttimainen, ei mitään hajua miehekkyydestä. Suomalaisen miehen rumuudessa on mielestäni kuitenkin yksi hyvä puoli, sinkkunainen pystyy rauhassa keskittymään töihin ja opiskeluun.
Ekaksi: jos oma ajatusmaailma on tota luokkaa, niin ei voi odottaakaan, että kukaan kohtelisi herrasmiesmäisesti, naisena tai edes kunnioittavasti. En oikein tajua, miksi ratakiskokaan ei riitä. Ei voi odottaa toiselta hyvää käytöstä, huomioonottamista ja kunnioitusta, jos ei itse niihin kykene.

Toiseksi: Miten kohdellaan naista naisena?

Kolmanneksi: Onko tämä matkitaan Anu Saagimia tyyppinen juttu? Ihan kuin olisin kuullut samankaltaisia lausahduksia kohdistettuna suomalaisiin naisiin aikaisemmin? Jos sekä Anu että chicane ovat oikeassa, niin suomalaiset naiset ja miehet ovat kuin luotuja toisilleen.

Neljänneksi: Nuoruudessani tunsin pojan, jota kaikki tytöt kuolasivat. Meistä tuli pojan kanssa kämppikset jossain vaiheessa, mikä oli totaalinen ja viimeinen kuolinisku omalle kuolaamiselleni. Se jos joku kohteli tyttöystäväänsä huonosti, ja mä jouduin peittelemään sen tekosia. Iyh. Pidän siis omana faktanani, että sisäisen kauneuden puute voi pilata täysin fyysisen ulkonäön luomat illuusiot. Uskon, että se toimii myös toiseen suuntaan: kaunis mieli, komea katsoa.

Viidenneksi: Sanoinko jo, että suomalainen mies ei ole ruma? Yleistyksiä pystyy kuka tahansa tekemään ihan mistä tahansa.

Kuudenneksi: Missä ihmeen metsässä kirjoittaja asuu, jos näkee italiaanoja ym. gigoloita vain heidän kotimaassaan? Minä näen niitä lähes päivittäin. Kokemukseni mukaan osaavat punastua söpösti.

Seitsemänneksi: Ei hormonitoiminnan herääminen katso sitä missä maassa ollaan tai mitä kansallisuutta miehet edustavat. Eli ei v..tu välttämättä pysty keskittymään, vaikka pitäisi!

***
Sitten kun Movember on ohi eli ehkä jo huomenna kerron mitä mieltä siitä oikeasti olen.



torstai 29. marraskuuta 2012

R niin kuin roskaposti

Roskapostin otsikot jaksaa välillä jopa hymyilyttää, vaikka kyllästyttävät yhtä aikaa.


Miksi et ole vastannut, vaikka olet voittanut?
Koska en ole osallistunut.


Haluatko partakoneen Braunilta?
Viimeksi kun tarkistin, minulla ei kasvanut parta. Ja muille pommittajille, minulla ei ole myöskään erektiohäiriötä, koska en löytänyt penistänikään.


Onko sinulla käyttöä ylimääräiselle rahalle juuri nyt?
Kenelläpä ei olisi. Lainaraha ei vaan ole ylimääräistä, koska se pitää maksaa takaisin korkojen kera.


Etunimi + (vanha) Sukunimi, miksi et ole vastannut, ole ystävällinen ja vastaa!
Ei ole oikein ollut tarvetta vastata.


Aika on loppumassa!
Tiedän, vuorokaudessa on joskus liian vähän tunteja. Toimitatteko sitä lisää, jos vastaan?

Olen myös ehkä hiukan kyllästynyt siihen, että blogiin kommentoimaan pyrkii päivittäin pikavippien ja esimerkiksi puhelimien mainostajat. Roskapostin joukkoonhan nekin päätyvät, mutta silti tympii. En siis julkaise ilmaisia mainoksiakaan. Vielä vähemmän tulen katsomaan fr-päätteistä sivustoa, koska osaan vain ranskankielen alkeet. Käsitykseni siitä, että kommenttien moderointi on tarpeen on vahvistunut. Sitä kammottavaa "todista, että et ole robotti" -juttua en kyllä ota käyttöön, koska harvoin pystyn itsekään tulkitsemaan niitä koukeroita ekalla oikein. Mieluummin näen itse hiukan enemmän vaivaa.

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

M niin kuin myrkyn lykkäs

Nyt mulla on todellakin ongelma. En nimittäin ymmärrä, kuinka ikinä pystyn noudattamaan jotain ruokavaliota niin orjallisesti kuin se edellyttäisi. Ei ne kalorimäärät niinkään, koska ne on vähäiset muutenkin, vaan ruokailuajat. Mullahan ei ole kiire mihinkään, mutta natsin tavoite on edelleen rantakunto 2013, johon sittenkin kuuluu myös painon putoaminen eikä vain rasvan palaminen. Huoks. Ei auttanut, vaikka sanoin sille, ettei mulla ole varaa ostaa joka viikko uusia vaatteita nytkään ja että aion olla lopun ikääni just tällainen. Se vaan virnisti ja käski kyykätä syvempään ja hypätä korkeammalle.

Mutta ruokavalioiden, etenkin aikaan sidottujen sellaisten, noudattamisessa on todellakin ongelma. Lounas ja päivällinen on ihan helppoja ja ongelmattomia (tai ainakin oli, mutta ei ole ehkä enää, koska koulussa ei tarjoilla pelkästään kana- tai kalaruokia). Mutta kuka normaali ihminen muka syö aamiaista ja täyttää sillä kaiken lisäksi 25 prosenttia päivän ravinnontarpeestaan? Tai no, ilmeisesti aika moni normaali tekee niin, mutta mä en vaan pysty siihen. Kun ei uppoa, niin ei uppoa. Laskeskelin, että jos yrittäisin täyttää 20 prosenttia tarpeesta aamiaisella, niin mun pitäisi juoda 12 kuppia maitokahvia joka aamu. Ei, en pysty siihenkään. Kiinteitä ruokia on kenenkään turha tulla mulle tyrkyttämään heti aamusta, joten mitä nestemäisiä juttuja sitä voisi aamulla yrittää kaataa kurkustaan alas?

Toinen ongelmallinen, mutta toisaalta kiva kohta oli herkut. Ihan luvan kanssa saan vedellä suklaata. Tosin sen pitää olla tummaa ja saan syödä ihan kokonaisen palan, maksimissaan puolitoista päivässä. Mistä lähtien suklaata on myyty pala kerrallaan? Vai onko jollakin oikeasti niin kova itsekuri, että syö vain palan suklaata, kun tarjolla on koko levy? Ehkä mun pitää vaan luopua kokonaan tästä myönnytyksestä enkä aloita suklaan syömistä nytkään, kun en kerran sitä muutenkaan ole tehnyt kuin korkeintaan jouluisin.

Luulen, että mulla on asenneongelma. Jos jotkut kertoo oppineensa syömään pinaattikastiketta, niin kai mä nyt yhdestä aamiaisesta selviän 365 kertaa vuodessa.


P niin kuin pikkujoulut

Tiina muistutteli omassa majassaan pikkujouluista. Olen junalippua ja tonttulakkia vaille jo menossa. VR ja Google Maps pelaavat yhteen aikataulullisesti, koska juna Turusta on perillä Tampereella (ainakin toivoa sopii) klo 17:47 ja sovittuun ravintolaan kävelee Google Mapsin mukaan asemalta 12 minuuttia. Olen siis jopa minuutin etuajassa. 

Sitä mä oikeastaan aloin kyselemään, jotta onko Turun suunnalta muita tonttuilijoita? Nukahdan junaan väistämättä joka kerta, niin olisi kiva, jos joku muistaisi repäistä tukasta Tampereella. Ja jos mua ei siis kuulu sinne, niin olen jo kaukana ja edelleen unessa.

tiistai 27. marraskuuta 2012

P niin kuin poks

Urheilija ei kuulemma tervettä päivää näe. Mutta miten ihmeessä voi selittää edes itselleen, että on käynyt treenaamassa viimeksi perjantaina ja maanantaina poksahtaa selkä? Ihan tavallisissa askareissa. Kumarruin altaan päälle huuhtoakseni unet pois silmistä ja sieltä ei sitten ihan kivuttomasti noustukaan. Haaveilin kuitenkin koko eilisen päivän, että johan se illaksi paranee ja pääsen pumppiin. Tai ainakin, että se on henkistä laatua ja helpottaa viimeistään, kun olen auttamattoman myöhässä tunnilta. Ei tapahtunut kumpaakaan: en mennyt pumppiin, mutta eipä se tuska kyllä yhtään helpottanutkaan.

Suunnittelin huijaavani selän kuntoon ja otin lääkekaapin perukoille unohdetun Celebran ja lääpin lisäksi kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin kipugeelit yöksi. Niistä ei ollut muuta hyötyä kuin että Celebralle tottumaton nuppini tuntui menevän kevyesti sekaisin ja nukuin yön kivuitta. Ei tarvinnut kuin nousta ylös sängystä ja jo totuus paljastui. Aamulla olin kuitenkin sitä mieltä, että Celebrat on mun osalta nautittu. En tykkää, kun pää on sekaisin. Ei siis tänäänkään pumppia. Lisäksi alkoi jo hiukan pelottaa, että huomisesta rainerireenistä ei tule yhtään mitään.

Mutta pakkohan siitä on tulla, kun en kerta viitsinyt soittaa ja peruakaan/siirtääkään niitä. Sen sijaan päädyin salille irvistäen joka askeleella ja onnistuin kiipeämään juoksumatolle. Ei, ei ollut tarkoitus juosta, ihan vaan kävellä ja korkeintaan kevyttä ylämäkeä. Mutta sitten tuli sellainen olo, että tunnin ohjelma menee nopeammin, kun juoksee. Ihan varmasti muiden aika meni nopeammin juoksemalla. Varmaan joku naisen logiikka, koska tunti kesti 60 minuuttia myös juoksemalla. Joka tapauksessa kotiin lähtiessä ei enää sattunutkaan. Mutta arvatkaapa sattuuko nyt? Ei ehkä ollut ihan paras hoitomuoto tuokaan.

Alan uskoa siihen, että hulluja on monenlaisia, minä yhdensortin sellaisena. Asennot, joissa olisi edes suhteellisen mukavaa on nyt aika vähissä. Oliskos kenelläkään mitään ideaa, mitä sitten kokeilisin? Ei ne treenitkään niin harmita, mutta kun... viikon sisällä on aika monta deadlinea opinnoissa ja istuminen ei todellakaan ole nyt vaihtoehto. Kyykyssä selkä seinää vasten nojaten on kohtuullisen hyvä, mutta eihän sitä jalat montaa hetkeä kestä.

En ehkä koskaan enää huuhdo kasvojani altaan päällä. Vähemmällä tuskalla voisi mennä suoraan suihkuun.





maanantai 26. marraskuuta 2012

M niin kuin miehet on perseestä


Onko tänään jokin kansainvälinen miehet on perseestä päivä?
Minusta miehet eivät ole sen enempää perseestä kuin naisetkaan.
Ei tänäänkään.

Pyydän nöyrimmin anteeksi, jos jollekin tuli yllätyksenä, että "stalkkeroin" teitä.

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

K niin kuin kaksi äitiä

Lojuimme tytön kanssa äitini sängyllä, katselimme kattoon ja höpöttelimme juttujamme. Hetkiseksi vaiettiin molemmat. Tunsin kuinka tyttö käänsi katseensa minua kohti ja käännyin katsomaan häntä. Samaan aikaan radiosta kuului laulun sanat: minä katson sinua silmiin ja sinä katsot takaisin. Seurasi hillitön naurukohtaus, jossa kyyneleiltäkään ei vältytty. On se helmi tuo tyttö.

Tapahtuma pisti miettimään eilistä keskustelua erään äiti-ihmisen kanssa, jolla on samanikäinen lapsi kuin minulla. En ole toipunut keskustelusta vieläkään. Hän kertoi synnyttäneensä ensimmäisen ja viimeisen lapsensa 24-vuotiaana, kun oli aivan liian nuori. Se oli hänen mukaansa ratkaisu, joka on tehnyt hänen elämästään helvettiä, jolle ei näy loppua. Ensinnäkin lapsi pakotti hänet viettämään aikaansa kotona 24/7 ja päivän ainoa kohokohta oli käynti lähikioskissa kahvilla ja pullalla. Kaikki hänen ystävänsä ja sukulaisensa kävivät töissä ja luulenko minä, että ne töiden jälkeen olisivat jaksaneet kyläillä tai ottaa vastaan vieraita. Nyt hän ei omien sanojensa mukaan mitään muuta odota niin paljon kuin sitä, että helvetti päättyy ja lapsi muuttaa pois kotoa. Kertoi nauraen kuinka hän on asian tehnyt selväksi myös lapselleen.

Olen oikeasti järkyttynyt. Olen kuvitellut, etten omaa äidillisiä ominaisuuksia, mutta kyllä niitä sittenkin on. Minähän olin 18-vuotias, mutta ei kotini seinät minua mitenkään vanginneet. Meillä kävi vieraita ja me käytiin vastavierailuilla. Aloitin myös lukion, kun tyttö oli noin 2-vuotias ja tapasin todella paljon ihmisiä. En kokenut jääneeni yksin. Aina oli vähintään joku, jolle soittaa. Jos päivän kohokohtani olisi ollut kahvi ja pulla lähikioskilla, olisin nauttinut niistä, koska joskus vaan on vaiheita, jolloin onni pitää ottaa pienistä asioista. En tietenkään päässyt bilettämään samalla tavalla kuin ikätoverini ja joskus muistan olleeni jopa turhautunut, kun lapsenvahtia jollekin illalle ei löytynytkään, mutta en koskaan pitänyt tytärtäni syyllisenä siihen. Näinhän kävi kuitenkin vain niinä kertoina, kun se lapsenvahti olisi pitänyt saada nyt heti justiinsa. Tunnen itseni kyllä petetyksi, koska ajattelin aina, että minulle jää kyllä aikaa bilettämiseen, kunhan lapsi kasvaa. Tyttö kasvoi, minä myös. Bilettäminen ei enää kiinnosta.

Yritin suhteuttaa hänen koko elämäni on pilalla näkemystään, mutta en ihan onnistunut. Pyysin häntä miettimään sitä, että naisen odotettavissa oleva elinikä on noin 80 vuotta. Hänellä on yksi lapsi, josta hän on velvollinen pitämään huolta 18 vuotta. Minun matikkapääni mukaan se tarkoittaa, että hänelle jää noin 60 vuotta aikaa elää vain itselleen, jolloin hän sai viettää lapsensa kanssa vain neljäsosan elämästään. Olin niin väärässä, koska hänen elämänsä on ollut niin helvettiä, että kuolee varmasti nuorena eikä ehdi nauttimaan mistään.

Olen onnellinen lapsen puolesta, koska kohta hän on siinä iässä, että oikeasti pääsee pois kotoaan. On mahtanut olla järkyttävää kasvaa äidin kanssa, joka on jokaisessa käänteessä muistanut mainita, että lapsi on pelkästään riesa ja pilannut äidin elämän. Sen on täytynyt jättää lapseen melkoisia arpia.

Olen myös onnellinen siitä, että laiskana sunnuntaina me löydetään tyttäremme kanssa toisistamme vieläkin  vain iloa. Ollaanhan mekin joskus riidelty jostain, mutta ainakaan hänen ei ole koskaan tarvinnut miettiä hetkeäkään sitä, onko tervetullut kotiin ja häiritseekö mahdollisesti äitiään. Sinne meni minun vaaleanpunaiset lasini siitä, että kaikki äidit rakastavat lapsiaan ehdoitta. Nekin, jotka omaavat äidillisiä vaistoja vain vähän. Ahdistaa.

S niin kuin substanssi


Elli kertoi blogissaan, mitä substanssi tarkoittaa:

"Substanssilla käsitetään yleensä puhekielessä jonkun henkilön tai asian jotain ominaisuutta, joka määrittää kyseistä henkilöä joko luonteenpiirteen, statuksen tai taidon osalta erittäin merkittävällä tavalla, siis henkilön perusainesta!" 

Perusaines viittaa oppiin olevaisesta tai ontologiaan, mutta siitä en kyllä lähde yhtään, kun enää ei ole pakko.

Aakkostarinoista tuli substanssiblogi, koska Elli sanoo sen olevan filosofista pohdintaa aakkosten avulla. Se oli hienoin ikinä lukemani määritelmä blogistani. Kiitos Elli.

Kiitoksen lisäksi minun pitää tietenkin jakaa pytinkiä eteenpäin kahdeksalle substanssiblogistille. Kunniamaininta menee tällä kertaa:

  1. Pepposelle Saint Peppone -blogiin, joka päivä toisensa jälkeen saa oman arkeni vaikuttamaan hiukan tylsältä, mutta kuitenkin niin turvalliselta.
  2. Hennalle Harmoniaa ja Haaksirikkoja -blogiin, koska Hennalla on tavoite ja myös suunnitelma sen saavuttamiseksi. Tuolla tahdon määrällä mikään ei ole mahdotonta.
  3. Teealle Lehdenlento -blogiin, joka on iloisen mielen sanansaattajani.
  4. -S-:lle Blogittaisko vai nou...-blogiin, koska joskus peruspessimismi puree paremmin kuin ikuinen optimismi. Ja koska hän kuitenkin blogittaa vaikka epäröi jo blogin nimessä.
  5. Puskissalle Rutinoita -blogiin ensinnäkin siksi, että miellän rutinat väkisin rusinoiksi. Mutta pääsyy on kuitenkin viiltävän tarkat havainnot ympärillään tapahtuvista asioista.
  6. Artiolle Eikä maailma ole ollut koskaan näin -blogiin, joka aloitti bloggaamisen uudelleen pitkän tauon jälkeen ja tutkiskelee itseään ja maailmaa tarkasti.
  7. Lotalle Unimuki -blogiin, sillä hän on meidän aikamme superäiti, joka kestää kaikkien muiden lapsettomien muka supervanhempien sammakot selkä suorassa ja pää pystyssä. Tai en minä tiedä ovatko ne anonillit lapsettomia tai edes vanhempia, mutta minulle on opetettu, että tyhjät padat kolisevat eniten.
  8. Celialle Iloa kohti -blogiin, jonka solmukohdat ovat nyt siirtyneet uuteen elämänvaiheeseen ja uuteen blogiin. Ja koska löydän hänestä niin paljon samaa kuin itsestäni.
Numerointi ei sitten tarkoita, että olisin laittanut teidät arvojärjestykseen. Ne olivat vain auttamassa pitämään lukua, ettei vahingossa tule jaettua liian vähän/paljon pystejä. Tunnustuksen eteenpäin laittaminen olisi kivaa, jotta siitä riitä iloa useammalle. Ellette itse hoksaa tunnustusta täältä napata, niin käyn siitä teille kyllä huomauttamassa myöhemmin. Nyt ei ehdi. Äidin lihapadat kutsuu. 

torstai 22. marraskuuta 2012

U niin kuin uskottomuus

Väittävät että uskottomuus olisi nousussa ja miettivät, kuinka salarakkaasta pääsee parhaiten eroon. En minä tiedä, kun en tiedä edes sitä, mistä sellaisen salarakkaan saisi. Julkirakkaan puuttuminen (ei, ei tarvitse lupautua sellaiseksi) tietenkin hiukan vaikeuttaa asiaa myös. Turhaa pohtia sellaista ongelmaa, jota ei omalle kohdalle kaiketi voisi edes syntyä. Sana kaiketi piti ympätä väliin siksi, että liika varmuus yleensä tarkoittaa sitä, että löytää itsensä hetken päästä tilanteesta, jota ei koskaan voinut kuvitella edes mahdolliseksi. Kuten monesti aiemminkin on tullut todettua, niin maailmankaikkeudella on huono huumorintaju.

Onko uskottomuuden nousu fakta vai puhutaanko siitäkin nykyään avoimemmin? Jos uskottomuutta on enemmän kuin ennen, kuvitellaanko sen olevan hyväksyttävämpää, koska kaikki muutkin tekevät niin? Minulla on uutinen: mikään ei muutu moraalisesti hyväksyttäväksi vain siksi, että muut tekevät niin.

Miksi rakastaan haluaa satuttaa jollain niin jäätävällä tavalla? Joo, joo. Olen kuullut sen selityksen, että "ei se halunnut satuttaa". Selitykset sivulle seitsemän, koska jos ei halunnut satuttaa, niin sitten ei edes harkitse salasuhdetta. Jos on epävarma siitä voiko joku teko satuttaa toista, niin voi pysähtyä miettimään tilannetta päinvastaiseksi: satuttaisiko salasuhde minua? Jos vastaus on kyllä, niin älä missään olosuhteissa tee sitä. Jos vastaus on ei, niin kannattaa ehkä sittenkin vielä tarkistaa kumppanilta, ajatteleeko tämä samoin. Aika harvalle taitaa olla yhdentekevää, jos kumppanilla on niin paljon rakkautta, että jakaa sitä kaikille. (Tämä ei siis koske polyamoriaa ja avoimen suhteen kannattajia, koska silloinhan puuttuu kokonaan etuliite sala. Vaikka minun on vaikea ymmärtää sitäkään, koska minulle yhdenkin rakastamisessa on joskus liikaa, niin ainakin pelaavat avoimin kortein.)

Se ei siis halunnut satuttaa eikä voinut itselleen mitään, koska tilanne vei ja se tuntui hyvältä. Anteeksi vaan, mutta tilanteet ei todellakaan vie ketään yhtään mihinkään. Kysymys on joka kerta itse tehdystä valinnasta. Haluttiin, että tuntuu hyvälle, mutta ei mietitty hetkeäkään kuinka hyvälle siinä vaiheessa tuntuu, kun jää kiinni.  Se ei ollut sen hetken ongelma. Siitä tulee ongelma vasta, kun se ei niin salainen kumppani päättää suhteen. Tosin en usko, että pettäjän kipuilu on koskaan verrattavissa siihen maanjäristykseen, jonka se aiheuttaa toisessa.

Monet yrittävät vielä uskottomuuden jälkeenkin palata yhteen. Harva siinä kuitenkaan onnistuu, koska itseään ruokkiva noidankehä on syntynyt. Petetty osapuoli ei luota ja pettäjä oikeuttaa seuraavat tekonsa sillä, ettei petetty kuitenkaan luota. Saattaa vielä miettiä sitäkin, että teko ei voinut olla niin vakava, jos kerran toinen antoi anteeksi. Ihan kuin se anteeksianto olisi tapahtunut arvioimalla teon vakavuutta. Anteeksi annetaan luultavasti siitä syystä, että yhä rakastetaan pettänyttä ja toivotaan, että on ottanut opikseen virheistään. Ja koska huonostakin suhteesta on joskus kovin vaikeaa päästää irti.

Monessa asiassa minusta on vuosien myötä tullut hyväksyvämpi ja vähemmän tuomitseva, mutta uskottomuus ja salasuhteilu ei kuulu niiden joukkoon. Siinä se on laaki ja vainaa.

tiistai 20. marraskuuta 2012

O niin kuin olemattomat salaisuuteni

Eikö olekin niin, että kolmesta puolittain lupauksesta tulee yksi kokonainen lupaus, joka on pidettävä? Puolittain lupauksina olen luvannut hautautua arkistojen kätköihin tekemään sukututkimusta, kunhan opinnot on saatu päätökseen. Lupasin melkein myös kirjoittaa Usein kysytyt kysymykset -listan tulostettuna A4-arkille valmiine vastauksineen tyhmiä kysymyksiä varten. Vai mitä mieltä olette siitä, että törmää puolituttuun kaupan maitohyllyn luona ja se aloittaa keskustelun innokkaasti sanomalla "Mitä sä täällä teet?". Vain kohteliaisuussyyt estävät vastaamasta, kuten ajatusta nopeampi suu haluaisi. Kun siis eilen menin luostariin, minulla oli täysi syy olettaa sen olevan jälleen kerran ansa ja Peppone saisi minut aloittamaan kirjan raparperien talvenaikaisesta sielunelämästä. Helpotus oli suuri, kun lupasinkin puolittain vain kirjoittaa kuusitoista paljastusta itsestäni. En vain oikein tiedä, että mistä ihmeestä raapaisen ne 16 salaisuutta, joista ette muka jo tiedä, koska jotkut teistä ihanista on kulkeneet mukana jo vuosia. Eikä minulla sitä paitsi edes ole mitään synkkiä salaisuuksia, koska ahdistuisin ihan liikaa sellaisten pimittämisestä.

  1. Ikä: 35. Tammikuussa pyörähtää uusi lukema.
  2. Horoskooppi: Vesimies
  3. Tarot: henkilökohtaisen korttini numero on 11.
  4. Pituus: Ilman korkokenkiäni alle 170 cm
  5. Siviilisääty: Uusioneiti ja onnellinen siitä.
  6. Koulutus: Ylioppinut-vartija-järjestyksenvalvoja-parturi-kampaaja-meikkaaja. Vuoden päästä listaan lisätään myös sähköisen liiketoiminnan ja yrittäjyyden tradenomi. Sairaanhoitajaa minusta ei tullut, vaikka yritin sellaiseksi vuoden päivät opiskella. 
  7. Kotini pinta-ala on noin 60 m2. Pinta-alaa kanssani asuttaa tyttäreni ja kaksi kissaa, jotka tottelevat nimiä Tiuku (kuvassa vasemmalla) ja Vili. Kissat ovat vailla hyvää uutta rakastavaa kotia, koska allergia ja hengenahdistus.
  8. Olen syntynyt ja kasvanut 18 ensimmäistä vuottani kaksikielisessä kaupungissa, jossa yli 60 prosenttia väestöstä puhuu äidinkielenään ruotsia. 
  9. Numerologian mukaan karman lukuni on 11, pyrkimyksen lukuni on 1, vaikutelman lukuni 7 ja minuuden lukuni 8. (Jos joku tietää, mitä ne tarkoittaa saa kertoa mullekin.)
  10. Minua alkaa nyt ärsyttää, koska tämä ei tunnu loppuvan koskaan. Eikä mulla hei oikeasti ole salaisuuksia.
  11. Blogger ei ole yhteistyökykyinen kanssani eikä suostu vaihtamaan enää edes fonttityyppiä uusimman sisustuksen jäljiltä, joten jos teidänkin silmänne menevät ristiin kommentteja lukiessa, niin olkaatten hyvät ja painakaa ctrl ja + yhtäaikaa, niin monesti, että silmät oikenevat. Minulle riittää yksi kerta, joten en mene optikolle.
  12. Olen joskus leiponut pullia lisäten sopivasti risiiniöljyä kostoksi yöllisestä puhelusta.
  13. Viimeinen maitohampaani lähti 16-vuotiaana paikallisen huoltoaseman kahvilassa.
  14. Eikö tämä nyt muka vieläkään lopu. Olisi pitänyt ottaa edes parempi asento kirjoittamaan aloittaessa.
  15. Jos/kun puhun unissani, älä sekaannu siihen. Ei mulla sulle ole asiaa.
  16. Hah, viimeistä viedään. Et varmasti jaksanut edes lukea tänne asti. Jos kaikki menee, kuten elokuvissa ja Strömsössä ja kaikissa muissa maailman onnellisimmissa paikoissa, minusta tulee mummo ensi heinäkuussa. Vajaan kuukauden päästä pääsen tirkistelemään uutta tulokasta ultraan. Nyt ne peukut ja isovarpaat pystyyn, että kaikki menee onnellisesti ja hyvin.
Huh! Mä lähden kaffelle!


Nämä kaksoset kaipaisi uutta kotia. Isänpäivänä täyttivät jo 5 vuotta, mikä tarkoittaa, että keuhkoni ovat eläneet heidän kanssaan noin 3 vuotta liian kauan.

maanantai 19. marraskuuta 2012

J niin kuin jankuttaminen

Kypsyä tahdon kertoo jankuttamisongelmastaan. Hänelle on tärkeää saada selvitettyä asiat kaikkia pieniäkin yksityiskohtia myöten ja kokee, että toiset antavat hänen ymmärtää asian olevan turha ja siihen takertumisen olevan bimboa. Luonnollisesti hän itse kokee, että jankuttaa vain itse tärkeiksi kokemistaan asioista. Kukapa sitä edes turhuuksien perään jaksaisi huudella yhä uudestaan ja uudestaan?

Minä puolestani koen jankuttamisen ongelmallisena, koska siinä sitä sitten on kaksi umpi-idioottia: toinen toistelee samoja asioita ja minä tuhahtelen ja vähättelen asiaa, koska se selvästi pitää minua  vajakkina ja älylliseen toimintaan kykenemättömänä. Sitä saa mitä tilaa. Ei normaalilla ymmärryskyvyllä varustetulle ihmiselle tarvitse toistella samoja asioita, ellei se itse pyydä toistamaan tai tarkentamaan. Millaisena ihmiskunnan suurimpana nerona se oikein itseään pitää?

Saattaa olla, että voisin vakuuttaa jankuttajan siitä, että olen ymmärtänyt asian tärkeyden hänelle paljon helpommin tuhahtelematta ja vähättelemättä. Teoriassa tiedän, että jankuttaminen loppuisi, jos toistaisin sanotut asiat omin sanoin ja osoittaisin siten ymmärtäneeni. Motivaation löytäminen käytäntöön tuomiseksi on silti paljon ongelmallisempaa kuin tietää mitä pitäisi tehdä. Tietäähän jankuttajakin, että vaikka kertaus on opintojen äiti, se ei ole rakentava tapa keskustella.

Välillä oikeasti tulee tunne, että kaikille osapuolille olisi helpompaa, kun ei edes yritettäisi puhua toisillemme mitään, koska se toinen ei kuitenkaan tajua mistään mitään. Myönnän, että jankuttamisensietokyvyssäni olisi kehittämisen varaa. Samalla kuitenkin mietin, että jos on taipumusta jankuttaa kokiessaan jonkin asian itselleen tärkeäksi, niin kuinka ajatuksiensa perille menoa voisi jalostaa. Vaikka ollaanhan me tässäkin tapauksessa hyvin yksimielisiä siitä, että toisen kyvyssä ymmärtää äidinkieltään ja soveltaa sitä käytäntöön on alkueläimen älyllistä tasoakin matalampi. Onhan sekin jo lähtökohta.


Vinkkejä toista kunnioittavampaan kommunikaatioon voi hakea vaikkapa Marshall B. Rosenbergin kehittämästä Nonviolent Communication (NVC)-mallista, jota voi kutsua myös myötäelämisen taidoksi. Helpommin sanottu kuin tehty. Tiedän, mutta aion oppia.

torstai 15. marraskuuta 2012

S niin kuin superäiti

Aritmetfis paljastaa keskustelupalstalla, ettei äitiys ole hänen juttunsa ja yllättäen siellä ollaan kertomassa, että vasta, kun on täysin valmis luopumaan omasta elämästään ja omasta hyvästään, on kypsä äidiksi. Sitä ennen on pelkästään huono, norsunkorkuisin kirjaimin. 

On se kiva, että meitä huonoja omaa etuaan ajattelevia äitejä on enemmänkin. Tosin en ole koskaan pitänyt itseäni huonona äitinä, koska eturistiriidoissa lapsi on ajanut omien tarpeideni ohi. Se, että olen tuntenut siitä ohi ajamisesta ärsyyntymistä ja suuttumusta, ei tee minusta eikä kenestäkään huonoa äitiä. Eri asia sitten on, kuinka sen turhautumisensa käsittelee. Jos sitä ei pura lapseen, niin äidilläkin lienee oikeus tunteisiinsa. Keskustelupalstalle avautuminen on aika harmiton tapa ja samalla se avaa tabua aina uhrautuvasta äidistä muillekin ristiriidan kanssa painiville. Kaikki ei ihan oikeasti nauti siitä, että omat harrastukset ja pyrkimykset elämässä pitää haudata johonkin kaapin perukoille odottamaan parempia aikoja. Eikä ne omat harrastukset ja pyrkimykset ole mitenkään sidottuja ikään, koska terveellä aikuisellakin tulee aina uudenlaisia toiveita ja pyrkimyksiä.

Useimmiten äidin etu on myös lapsen etu. Esimerkiksi äidin liikunnallisten harrastusten voidaan olettaa pitävän äidin terveenä ja kunnossa, jolloin jaksaa paremmin lapsenkin kanssa. Koulutukseen ja uraan liittyvät pyrkimykset puolestaan lisäävät elintasoa, jolloin lapsenkin elintaso nousee. Tietenkin voidaan kysyä, että missä kohtaa menee rahan ja taloudellisen hyvinvoinnin raja? Kuinka hyvin täytyy taloudellisesti mennä, jotta kaikki osapuolet ovat tyytyväisiä? Raha ei tee onnelliseksi, mutta kyllä se aina vähän auttaa, jos ei esimerkiksi ruokakaupassa tarvitse miettiä onko tänään varaa ostaa oikeasti ravitsevaa ruokaa. Se lapsikin kun sattuu tarvitsemaan sellaista kasvaakseen ja voidakseen hyvin. Lapsi on myös hyvä saada puettua vaatteisiin, koska meidän yhteiskunnassamme on tapana pukeutua. Nekään eivät ole ilmaisia. Kahden vanhemman taloudessa nämä asiat varmaan hoituvat hiukan helpommin kuin yksinhuoltajalla.

Lapsissa on myös se hyvä puoli, että he kasvavat ja lentävät pesästä aikanaan. Jos äidillä ei ole ollut muuta elämää kuin lapsensa siihen asti, niin aika tyhjän päälle tulee jäämään. Vaikka puoliso olisi pysynyt samana kaikki ne vuodet, niin voi myös käydä esimerkiksi niin, että hän kuolee. Jos on uhrannut koko elämänsä lapselle/lapsille, jättänyt koulut kesken tai tutkinnosta on aikaa jotain sata vuotta, tehnyt pätkätöitä matalapalkkaisilla aloilla tai ei hankkinut ollenkaan työkokemusta jne., niin millä nämä superäidit puolison menetettyään luulevat elävänsä? Pyhällä hengellä ja rakkaudella lapseensa?

Kyllä se nyt vaan on niin, että se itsekkyydeksi kutsuttu on rakkautta omaan itseen ja lapseen.

tiistai 13. marraskuuta 2012

P niin kuin paino

Läskiä on pukannut nyt ovista ja ikkunoista (Kyllä, jokainen sana johtaa eri paikkaan järjestyksessä Enimmäkseen harmiton, Termostaattori, Ajatuskatkos). Jostain syystä se on puhuttanut useammassakin paikassa lähipäivinä ja monesta eri näkökulmasta. Myös Suomi24:n keskusteluissa rva ikiläski pohtii, miksi herää yhä uudelleen ja uudelleen läskiensä keskeltä. Toisin sanoen hän on laihduttanut useita kertoja elämänsä aikana 20-30 kiloa ja aina löytänyt itsensä tilanteesta, jossa kilot ovat tulleet takaisin. En oikein tiedä, mikä siinä on niin vaikea ymmärtää, että laihduttaminen ja dieetit eivät takaa pysyviä tuloksia vaan elintavat pitäisi pysyvästi muuttaa terveellisiksi. Enkä nyt ihan saanut sellaista käsitystä hänen dieetistäänkään, että se olisi sieltä terveellisemmästä päästä.

Tästä päästäänkin kätevästi siihen, että minun mielestäni koko painoindeksin mittarina saisi työntää hanuriin. Tunnettu fakta kun on, että minä en enää pituutta kasva, joten kun lihaskuntoharjoittelun seurauksena paino on nousujohteinen rasvan vauhdikkaasta palamisesta huolimatta, niin painoindeksi ei todellakaan ole laskussa. Tiedän myös tapauksia, joiden painoindeksi on n. 20, mutta vyötärömitta ylittää  suositellut rajat. Itse asiassa painoindeksin käyttöä on yleisestikin kritisoitu sen vuoksi, että pituuteensa ei kukaan voi vaikuttaa ja yhä enemmän terveysriskejä arvioitaessa on alettu käyttää vyötärönympärysmittaa.  Vaarallisintahan rasva on silloin, kun se kerääntyy vyötärölle ja sisäelinten ympärille. Olen siis sitä mieltä, että painoa olennaisempaa on terveys. Ja painoindeksiä olennaisempaa on vyötärönympärys, jota voi mittailla myös silmämääräisesti peilistä, vaikka sille viitearvonsa on olemassa (tavoitearvo miehillä alle 94 cm ja naisilla alle 80 cm).

Omista tavoitteistani voin sanoa, että minulla on palava halu pysyä projektista huolimatta naisellisena. Se, että rasva muuttuu lihakseksi ei vielä tarkoita sitä, että olisin pyrkimässä fitness-tähdeksi. Minun kauneuskäsitykseeni ei todellakaan kuulu ääreishyvin erottuvat lihakset. Natsi-rainerin tavoite on kohdallani Rantakuntoon 2013, mutta jos rasva palaa samaa vauhtia kun menneen yhteisen kuukauden aikana, niin luulen vapauttavani hänet tehtävistään jo helmikuun lopulla. Paino sanalla luulen, koska ehkä minussa vain on sen verran masokistin vikaa, että haluan olla jatkuvasti sekä köyhä että kipeä. Ja ehkä olen kohdannut ihmisen, jolle en koskaan onnistu sanomaan ei riittävän painokkaasti. Helmikuussa se menee siis kuitenkin niin, että kun hän tulee vastaan sopimuspaperin kanssa, niin minulla on jo kynä valmiiksi kädessä allekirjoitusta varten. Toivottavasti tämä ei ollut itseääntoteuttava ennuste.

Tuolle natsi-nimitykselle tosin tarvitsee tehdä jotain, koska hän on osoittanut omaavansa myös inhimillisiä piirteitä, ja on oppinut sekä naurattamaan että suututtamaan sopivassa suhteessa. Tytär kutsui häntä myös kiiltokuvapojaksi, mutta se osoittaa vain sen, että meillä sittenkin on geeneistä huolimatta hiukan eri näkemys kiiltokuvapojista. Kestäähän häntä katsella, mutta en minä kiiltokuvasta puhuisi. Jospa hänestäkin leivotaan ihan perusraineri, vaikka natsista pois opettelu tulee vaatimaan ponnisteluja.

Edit 13.11 klo 23:06
Vedän sanani takaisin. Ei siitä mitään perusreenaria saada mitenkään. Se on joko natsi tai palkkamurhaaja.


Mikä sitten on kenenkin mielestä kaunista?
Tärkeintä lienee, että tuntee itse itsensä kauniiksi.

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

A niin kuin avioerojen uhri

Satuin epäonnekseni kääntämään radiokanavan Suomipopille eilen juuri sillä hetkellä, kun koko kansan pelimiestä Tauskia haastateltiin tuoreimman avioeronsa tiimoilta. Tauski lanseerasi haastattelussa minulle täysin uuden käsitteen kertoessaan olevansa avioerojen uhri. Anteeksi mitä? Mikä kumma se on? Voiko uhriutumalla irtisanoutua täysin kaikesta omasta vastuustaan? Kyllähän hän olisi halunnut jatkaa avioliitossa, mutta kun vaimot eivät tajunneet, että avioliitossa on vain yksi iso peitto, jonka alta lähdetään töihin ja töistä tullaan suoraan takaisin kotiin ison peiton alle. Hei kaverit, tämä oli siis hänen suustaan päästetty avioliiton määritelmä - ei minun. Minä haluan elämääni kuuluvan muutakin kuin työn ja ison peiton.

Se mua tässä ehkä eniten kaivelee, että siitä ei ole kovinkaan pitkä aika, kun hän kerskui kaataneensa yli 10000 naista? Hän itse muistutti olevansa 50-vuotias, jolloin lukumäärä voi olla varsin passeli. Mutta jos ajatellaan, että hän on ollut naimisissa yhteensä 22 vuotta eikä luultavasti ole kaatanut naisia ennen kuin on tullut miehen ikään, niin hänellä olisi ollut noin 10 vuotta aikaa kaataa nämä naiset. Siis olettaen, että on pysytty vain avioliiton ison peiton alla, koska hänhän on avioerojen uhri. Se tarkoittaisi tuhatta naista per vuosi ja yli 80 naista kuukaudessa. Ja kun kuukaudessa on 30 päivää niin...  Miten nyt yhtäkkiä tulikin sellainen hytinä, että hän ei ehkä olekaan se uhri? Vai eikö sitä sitten lasketa, jos ei mene ison peiton alle?

Hyvä on. Nämä kaksi kohtuullisen lyhyellä aikavälillä julkaistua haastattelua väkisin herättävät ristiriidan. Ajatus isosta peitosta on kaunis. Tauski puhui myös siitä, että nykyään ihmiset luovuttavat niin helpolla ja silloin kun niitä vastamäkiä tulee, pitäisi pitää entistä tiukemmin kiinni. Periaatteessa olen täsmälleen samaa mieltä. Ihmiset eroavat nyky-yhteiskunnassa kovin helpolla, kun kenenkään ei ole enää taloudellisista syistä otettava sontaa yli omien rajojensa niskaansa. Luultavasti jokaisen henkilökohtaiset rajatkin ovat madaltuneet samalla, mutta parisuhteen tai avioliiton ei myöskään pidä olla jatkuvaa taistelua ja lujaa kiinni pitämistä. Läheisimmältä ihmissuhteeltaan sitä kuitenkin on jokaisella oikeus odottaa voimia ja voimaantumista eikä jatkuvaa taistelua jostain. Ja jos taistellaan, niin ei ainakaan keskenään.

Loppujen lopuksi on niin, että avioliittoon ja parisuhteeseen tarvitaan kaksi ihmistä, jolloin samat ihmiset myös eroavat. Kumpikaan tuskin voi koskaan olla täysin vain uhri. Vai voiko?

maanantai 5. marraskuuta 2012

O niin kuin onko se syntymävika?

Sehän nyt on selvää, että koskaan ei voi olla tyytyväinen siihen mitä jo on. Erittäin hyvin sen huomaa kampaajan työssä. Jos on kiharat hiukset, inhoaa niitä. Jos on suorat hiukset, nekään eivät ole hyvät. Jos on ruskeat hiukset, niin ne on vähintään vääränsävyiset ruskeat jne. Tämä sama näyttää pätevän myös miehiin. Jos on sohvaperuna, haluisi sen joskus liikkuvan pidemmälle kuin jääkaapille ja takaisin, ja jos on liikunnallinen, haluaisi sen lopettavan sellaisen epäterveen toiminnan. Valitus hiuksista kampaajalle tuottaa usein toivotun tuloksen ainakin siihen asti, että asiakas alkaa itse hoitaa ja laittaa hiuksiaan. Valitus miehestä ystävälle tai vaikkapa keskustelupalstalle ei yleensä tuota mitään tulosta, koska mies on autuaan tietämätön käsillä olevasta räjähdysalttiista ongelmasta.

Olen törmännyt viimeisimpään valitukseen viime aikoina yhä useammin. Naiset ovat eron partaalla, koska heidän miehellään on harrastus. Jotenkin minun on vaikea nähdä ongelmaa - paitsi ehkä naisen korvien välissä. Toki onhan se suuren luokan pettymys, jos otti sohvaperunan ja nyt se on alkanut poistua kotoaan. Siinähän sitä onkin syytä kerrakseen laittaa lusikat jakoon. Esimerkiksi juoksijan puoliso odottaa miehensä kyllästyvän juoksemiseen eikä ymmärrä, mitä kiksejä kohta jo (halleluujaa) viisikymppinen mies voi siitä edes saada. Toisaalta tietämättömällä on myös ongelma, koska ei löydä parisuhdetta kuntoilunsa vuoksi. Omien sanojensa mukaan häntä pidetään pelimiehenä, koska käy salilla ja huolehtii ulkonäöstään. Anteeksi vaan naiset, mutta mikä teitä oikein vaivaa? Onko se syntymävika vai sattuiko joku muu onnettomuus? Mikä ihmeen ajatusmalli se sellainen esimerkiksi on, että miehen terveys menee, koska juoksee? Ihan vaan sillä kyselen, kun olen jotenkin elänyt siinä uskossa, että liikunnalla (jota juokseminenkin käsittääkseni on) on positiivisia vaikutuksia terveyteen eikä päinvastoin.

Oikeastaan luulen, että juoksijan puolison ongelma ei ole miehen harrastus, vaan ajankäyttö. Luulisin, että hampaankoloon saattaa jäädä jotakin, jos miehen elämässä ei ole enää mitään muuta kuin treeni. Ennen se sentään tyhjensi tiskikoneen joskus. Parisuhteen ongelmat harvoin selviää sillä, että ei itsekään tiedetä, mikä se todellinen ongelma on. Osoitetaan syyttävästi naapurin aitaa, kun vika on oman talon perustuksissa.

Tietämättömällä ei taida olla sen suurempaa ongelmaa kuin muillakaan sinkuilla, jotka ovat sinkkuja vastoin omaa tahtoaan ja tekevät parisuhteettomuudesta itse itselleen ongelman. Jossain on varmasti hänellekin se nainen, joka pystyy hyväksymään sen tosiasian, että mies viihtyy yhtä paljon tai jopa enemmän peilin edessä kuin kumppaninsa. Tai voi hänellä olla ongelma. Jos parisuhteettomuudesta tekee itselleen ongelman, niin se epätoivo haisee todella pahalle ja kauas eikä siihen auta suihku eivätkä hajusteet.




LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...